Tarina 5-2017
15-kesäinen pojan kloppi, jolle oli kaikki portit avoinna. Nuori, joka oli vailla rajoja ja ehkä rakkauttakin. Päivät kuluivat kavereiden ja päihteiden seurassa, siinä sivussa koulunkäyntiä ja sekin alkoholi seurana tai ainakin promilleja veressä. Perhetilanteet olivat sekaisin ja hajalla, paljon muutoksia ja epätietoisuutta.
Näiden kaikkien asioiden summana tuli sijoitus lastensuojelulaitokseen 2011. Kapinoin ja apinanraivolla olin vastaan kaikkea ja kaikkia mitä eteen tuli. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli aikaa, jota ei haluaisi edes muistella. Nyt 21-vuotiaana, kun katsoo tuota ihmistä ja hänen tekosiaan, pohtii väkisinkin kuka minä olen ja mistä minä olen tullut? Mitä jos olisin tehnyt asiat toisin? Missä olisin nyt jos olisin saanut itse päättää tulevaisuudestani? Vaihtoehdot vankila tai hauta kuulostavat erittäin karuilta, mutta todennäköisimmiltä.
Alamäkeä
Minun tarinani lastensuojelun piirissä alkoi tosiaan kun olin 15-vuotias. Ennen tuota ikää edelsi sekavuutta perhesuhteissa sekä sitä myöten alkoholin käyttöä ja nuoruuden rötöstelyjä. Tuona marraskuisena päivänä kun minut sitten laitettiin laitokseen asumaan, niin tuntui kuin alamäki olisi lopullisesti alkanut. Rajat joita minulla ei ollut koskaan ollut, löivät nyt vasten kasvoja satakertaisesti. Kaikki energia meni vastaan sotimiseen ja päättömiin nuoruuden kasvukipuihin. Kipuihin, jotka eivät kaikki edes olleet minun omaa syytäni. Asioihin, joiden en edes ymmärtänyt minuun vaikuttaneen niin rajusti.
Ei 15-vuotias voi näyttää heikkouttaan ja tuoda esiin niitä kipeitä asioita, joita menneisyydestään häpeää. Apua olisi kyllä ollut Ruusussakin tarjolla, niin ohjaajien kuin ulkopuolistenkin terapiapalveluiden myötä. Apua tuotiin nenän eteen, mutta hyödyn irti ottaminen niistä oli mahdotonta siinä vaiheessa.
Vuoristoradalla
Ruusussa olon ajalta voisi luetella loputtomasti kaikenlaisia hölmöilyjä, jotka näin jälkeenpäin ajateltuna osaltaan naurattavat ja osaltaan hävettävät. Ylpein kuitenkin voin olla siitä, että opiskelut tuli hoidettua. Ammattikoulussa perus päiväopinnot eivät kuitenkaan onnistuneet, vaan kävin opintoja työharjoittelu painotteisena. Sain valtavasti kehuja ja olin ahkera työntekijä. Opinnot etenivät tasaista tahtia. Voisi luonnehtia, että melkoista vuoristorataa mentiin koko lastenkotiaika oman jaksamisen suhteen. Välillä tuli takapakkia ja välillä taas pari askelta eteenpäin.
Väistämättä 18-vuoden ikä lähestyi ja sen myötä vapauden houkutus. Kukaan ei olisi määräilemässä ja asettamassa rajoja, kukaan ei olisi pakottamassa mihinkään. Ei siinä vaiheessa käynyt mielessäkään mitä vastuita se toisi mukanaan. Eikö se täysi-ikäisyys olekaan pelkkää kavereiden kanssa hengailua ja bileitä? Minulle tarjottiin jälkihuoltoa, johon minulla olisi oikeus 21-vuotiaaksi asti. Ajattelin, että tulisiko joku jatkossakin vielä kyttäämään tekemisiäni ja menojani?
Jälkihuollossa elämä haltuun
Minulle selvitettiin Ruusun jälkihuollonohjaajan toimesta, mitä jälkihuolto tarkoittaisi ja mitä kaikkea hyötyä siitä saattaisi olla taloudellisen hyödyn lisäksi. Olin etuoikeutettu kaikkien ongelmieni kanssa, että sain tapaamisia 5 kertaa viikossa. Sosiaalityöntekijät uskoivat siis, että minusta vielä tulisi jotakin, kunhan saisin arjen pyörimään tasaisesti.
Arki alkoi pyörimään kaikkea muuta kuin tasaisesti. Alkoholi vei mukanaan ja elämä pyöri sen ympärillä. Rahattomuuden myötä huomasin, että alkoholi on alkanut oikeasti hallitsemaan elämääni täysin. Jälkihuollonohjaaja vei minua päihdetyöntekijän tapaamiselle ja yritti kaikin keinoin saada ottaantumaan omasta elämästäni. Kaikki tuntui turhalta ja helpoin tie olisi ollut vain jatkaa samaa rataa. Pikku hiljaa huomasin haastavani itseäni samaa tahtia kun etenin asioissa.
Olin tottunut lastenkodissa asuessani, että rajat asettaa joku muu, mutta nyt rajojen asettaminen olisikin oma tehtäväni. Omien tavoitteiden mietinnässä auttaisi jälkihuollonohjaaja ja yhdessä edettäisiin niitä kohti. Eihän ne helppoja aikoja olleet, kun piti oikeasti punnita itse oikeaa ja väärää. Samalla myös nuoruuden hölmöilyistä alkoi näkyä seurauksia, joista olisi nyt pitänyt pystyä vastaamaan. Kiitollinen saan olla tukiverkostolleni, joka jaksoi minua auttaa monessa tilanteessa esimerkiksi raha-asioiden kanssa. Ajatus siitä, että pärjään täysin yksin, oli hälventynyt pikkuhiljaa ja kykenin arvostamaan saamaani apua. Ei ollutkaan enää ketään ketä syyttää omista virheistä ja vierittää syytä toisen harteille. Peilistä tuijotti poika, joka pohti ollako nuori vai aikuinen? Kasvaako vai jäädä tähän?
Edessä oma elämä
Valitsin aikuisuuden ja sen tuomat haasteet. Kaiken myllerryksen keskellä valmistuin ammattiin ja sain työpaikan. Tapaamiset jälkihuollonohjaajan kanssa harvenivat ja huomasin kykeneväni myös itse vastaamaan itsestäni. En tarvinnut enää jatkuvaa muistuttamista hoidettavista asioista, enkä saarnaa liiallisesta alkoholinkäytöstä, enkä myöskään neuvoja itsestä huolehtimisesta. No joo, vahvinta osaamistani ei edelleenkään ole kodin siivoaminen ja ruoanlaitto, mutta omiin taitoihin luottaminen tuntuu vahvemmalta. Lähinnä tärkeintä oli tietää, että rinnalla kulkee ihminen joka aidosti välittää ja on tarvittaessa taustatukena sekä, jota voi nykäistä hihasta asiassa kun asiassa.
Kolme vuotta menivät jälkihuollon piirissä todella nopeasti. Päässä pyöri kysymykset, että mitäs tämän jälkeen? Mistä pyydän apua ja kenen puoleen käännyn kun on kysyttävää? Näitä asioita puitiin yhdessä jälkihuollonohjaajan kanssa ja sain neuvot kunnan tarjoamista palveluista sekä teimme suunnitelmaa tulevaisuutta varten hakemalla mm. jatko-opintoihin. Kävimme myös yhdessä läpi polkuani tähän asti ja näin konkreettisesti tavoitteiden kautta mitä kaikkea olen saavuttanut elämässäni. Hyvästien aikaan kun tämä maaginen 21 vuotta tuli täyteen, totesin jälkihuollonohjaajalleni, joka kolme vuotta oli kanssani kulkenut, että eivät nämä ole hyvästit. Lastenkoti- ja jälkihuoltoajalta oli jäänyt paljon tärkeitä ihmisiä elämääni, joita aion jatkossakin käydä moikkaamassa välillä. Pysyviä ihmissuhteita ei elämässäni koskaan ole ollut liikaa, joten nämä jäisivät erityisesti mieleen kiikkustuoliin saakka.
Lopuksi haluaisin vielä painottaa samassa tilanteessa oleville nuorille, että vaikka se polku voi olla kovin raskas ja kivinen, niin sellaista asiaa ei olekaan, mistä ei voisi aina ylöspäin nousta. Paljon on itsestä kiinni minkä suunnan valitsee, ja aina ne tallatut polut tulee vastaan jossakin vaiheessa elämää niin hyvässä kuin pahassakin. Uskokaa itseenne ja ottakaa apua vastaan kun sitä tarjolla on. Kukaan ei pärjää kokonaan yksin täällä!