Olin ensin äitini luona hoitamassa vauvaa ja kaikki sujui hienosti. Kuitenkin kahden viikon iässä vauva alkoi olla todella itkuinen. Syynä oli korvikemaito, joka kovetti vauvan vatsan. Imettäminen ei sujunut, joten hommasin sähköpumpun ja sillä sain ravintoa lapselleni. Sekoitin aina maitoni korvikkeeseen, niin kuin oli ohjeistettu.
Loputa rohkaistuin lähtemään vauvan kanssa omaan kotiin ja siellä muutama päivä meni hyvin, mikäli vauvan itkuisuutta ei huomioida. Luulin sen kuuluvan asiaan ja minun täytyi vain jaksaa, niinhän kaikki äidit joutuvat jaksamaan.
Eräänä päivänä menimme vauvan kanssa äitini luokse syömään. Syötin lapsen ja annoin sen äitini syliin siksi aikaa, että sain itsekin syödäkseni. Lapsi meni äitini sylissä tajuttomaksi ja alkoi sinertää. Ambulanssi tuli onneksi pian ja pääsimme lähtemään sairaalaan, jossa osastolla olimme muutaman yön tarkkailussa. Syytä tajuttomuuskohtaukseen ei löytynyt.
Sairaalan henkilökunta oli huolissaan minun jaksamisestani kun tarkkailin vähän väliä vauvan elintoimintoja ja reagoin pieneenkin inahdukseen. Lopulta ennen kotiin lähtöä juttelin sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa ja hän kertoi, että jos yhdessä teemme vauvasta lastensuojeluun ilmoituksen, niin minun on sitä kautta mahdollisuus saada enemmän apua kuin mitä sillä hetkellä kotiin sain.
Sairaalasta kotiuduttuani minun luokseni tuli neuvolan perhetyöntekijä, joka kyseli vointiani ja puhuimme paljon siitä, mitä tarkoittaa kun on tehty lastensuojeluilmoitus. Perhetyöntekijä kertoi minulle Ruususta ja torjuin ajatuksen heti.
Seuraavana päivänä lastensuojelusta tuli kotiini kaksi naista, jotka halusivat kuulla minun näkemykseni asioihin ja kysyä minkälaista apua koen tarvitsevani. He kertoivat erilaisista vaihtoehdoista. Mietin pitkään ja esitin kysymyksiä. Lopulta he sanoivat, että voisivat soittaa Ruusuun ja kysyä onko siellä tilaa jos kuitenkin päättäisin, että sinne menisimme. Suostuin sitten lopulta lähtemään.
Alkuun pelotti kamalasti, että minne sitä nyt ollaan menossa ja millainen paikka se on. Pelkäsin, että lapseni otettaisiin minulta pois. Pääsy perille pelotti myös. Minua vastassa oli kaksi työntekijää, jotka näyttivät minulle huoneen ja esittävät peruskysymyksiä sekä tekivät tulohaastattelun.
Ensimmäisistä päivistä ei hirveästi ole muistikuvia. Minua ei painostettu mihinkään, olin hyvin tarkka kenen syliin vauvan annoin ja kuka sitä sai hoitaa jos en itse ollut paikalla. Luottamus kasvoi pikkuhiljaa lähes jokaiseen työntekijään. Sitten tajusin miten väsynyt oikeasti olen. Annoin lapsen öiksi yötyöntekijän hoivaan. En kestänyt vauvan itkua, ja aina kun vauva itki, annoin hänet ohjaajalle.
Minulla oli masennukseen määrättyjä lääkkeitä, joita olin syönyt jo monta vuotta. Lääkeaineet olivat kuitenkin vaaraksi lapselle ja imetys täytyi lopettaa. Se tuntui todella pahalta. Muutoinkaan kun en tuntenut lasta omakseni, niin sitten ainoa minua ja häntä yhdistävä tekijäkin oli poissa.
Päivät vierivät ja taas vaihdoimme korviketta. Tällä kertaa lapsen olo alkoi helpottaa, oman aikansa siinä kuitenkin kesti ja monia kikkoja koitimme. Pelko lapsen tukehtumisesta oli suuri ja olin lähes neuroottinen lapsen vuoksi. Pienikin itku tai yskäisy sai minut pomppaamaan ja ryntäämään lapsen luokse.
Lisää aikaa vieri ja aloin olla enemmän lapsen kanssa. Joulun tienoilla otin jo itkuhälyttimen omaan huoneeseeni. Lapsi nukkui edelleen varmuuden vuoksi yötyöntekijällä, koska minulla oli pelko, etten heräisikään itkuhälyttimeen tai lapsen itkuun. Kaksi yötä meni ja sitten rohkaistuin ottamaan lapsen huoneeseeni yöksi. Päivä päivältä oloni lapsen kanssa varmistui. Lapsi itki huomattavasti vähemmän kuin alkuun. Nyt oli oikea maito ja lääkeaineista johtuva vapina oli lähes kokonaan pois.
Joulun jälkeen päivät ovat menneet omalla painollaan täällä. Olen touhunnut lapsen kanssa paljon ja tätä kirjoittaessani olen lähdössä lapsen kanssa kotiin. Fiilis on loistava ja olen enemmän kuin kiitollinen Ruusun koko henkilökunnalle siitä, että olen nyt tässä pisteessä. Ilman jokaisen panostusta olisi voinut asiat olla aivan toisella tolalla. Olen saanut täältä myös vertaistukea ja ystävystynyt muutamien kanssa.
Olen saanut ihan rauhassa luoda suhdetta lapseeni ja oppia rakastamaan häntä. Eilen minulta kysyttiin mikä mielestäni oli matkan suurin muutos. Vastasin, että nyt minulla on oma lapsi ja se tuntuu omalta ja rakkaammalta kuin mikään muu maailmassa.
Kiitos kaikille vielä! Terveiset, jotka haluan lähettää eteenpäin on: Lastensuojelu on vain sanahirviö, joka saa ihokarvamme nousemaan ja pään puistattamaan. Uskaltakaa hakea apua ja ottaa vastaan ennen kuin on liian myöhäistä.